Traumaperäinen stressihäiriö (PTSD)

Ylivoimaisen pelottavat tapahtumat ja tilanteet, joita yksilön on hyvin vaikeaa tai mahdotonta sisällyttää tietoisuuteensa ja osaksi elämäntarinaansa, aiheuttavat traumaperäisiä stressioireita (kirjallisuudessa käytetty myös käsitettä emotionaalinen trauma ja psyykkinen trauma). Traumaattiset tapahtumat ovat ihmisen sietokyvyn ylittäviä tapahtumia, missä aktiivinen selviytyminen (taisteleminen, pakeneminen tai sosiaalinen liittyminen) ei toiminut tai se jäi kesken. Ihminen saattoi silloin turvautua passiivisiin selviytymiskeinoihin, kuten jähmettymiseen tai lamaantumiseen. Traumaattinen tapahtuma on määritelty myös niin, että siinä ihminen kokee kuolemaan, vakavaan loukkaantumiseen tai niiden uhkaan tai oman tai muiden fyysisen koskemattomuuden vaarantumiseen liittyvän tapahtuman, joihin henkilö reagoi voimakkaalla pelolla, avuttomuudella tai kauhulla. Traumatisoivaa voi olla myös vaillejääminen siitä, mitä olisi uhkaavassa tilanteessa tarvinnut, kuten sosiaalista tukea.

Traumatisoitumisen oireita ovat muun muassa pelkotilat, unet tai käyttäytymiset tai tuntemukset, jotka heijastavat traumaattisen tapahtuman toistumista (kokemuksen uudelleen eläminen, dissosiatiiviset palaumat eli takaumat/flashbackit, illuusiot, aistiharhat), ongelmat tunteiden ja vireystilojen säätelyssä ja itsetuhoisuus. Traumaoireista kärsivä henkilö reagoi yleensä voimakkaalla ahdistuksella joutuessaan tekemisiin traumaattista tapahtumaa muistuttavien sisäisten tai ulkoisten asioiden kanssa sekä välttelee traumaan liittyviä ajatuksia, tunteita, toimintoja, paikkoja ja ihmisiä. Hänen voi olla myös vaikeaa muistaa trauman keskeisiä seikkoja, ja hänen kiinnostuneisuutensa tärkeisiin toimintoihin voi olla merkittävästi vähentynyt. Etääntymisen ja vieraantumisen tunteet suhteessa muihin ihmisiin, tunteiden laimentuminen ja reagointiherkkyyden turtuminen, tulevaisuuden näkymien kapeutuminen sekä kohonneen vireystilan oireet (univaikeudet, ärtyneisyys ja vihanpurkaukset, keskittymisvaikeudet, korostunut varuillaanolo sekä säikkyminen) voivat olla myös osa traumaa. Traumaoireisiin liittyy usein myös voimakasta ja toimintakykyä haittaavaa häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneista. Lisäksi traumaperäisiä oireita voivat olla monet muut ongelmat, kuten sitkeä murehtiminen ja yleistynyt ahdistuneisuus, syömishäiriöt, riippuvuuskäyttäytymiset, sosiaaliset pelot sekä pakko-oireet.

Traumaperäistä stressiä on kahta eri tyyppiä. Yksittäinen traumaattinen tapahtuma aiheuttaa 1-tyypin trauman, jolloin elämänhistoriaan jää yksittäinen tapahtuma, jota ihminen ei pysty yhdistämään omaan kokemusmaailmaansa. 2-tyypin tai kompleksesta (monisyisestä) traumasta puhutaan silloin, kun traumatisoituminen on pitkäkestoista tai toistuvaa. Ylivoimaisessa traumatisoivassa tilanteessa yksilö ei pysty käsittelemään ja sisällyttämään tapahtunutta eli integroimaan sitä osaksi tietoisuuttaan ja elämäntarinaansa. Traumatisoitumista tapahtuu, kun käsittely- ja integraatiokyky eivät ole tilanteeseen nähden riittäviä, selviytymiskeinot ja selviytymisresurssit, kuten sosiaalinen tuki, eivät riitä tilanteen hallintaan. Traumaattinen tapahtuma tallentuu muistiin virheellisesti, ja virheellisesti tallentuneet traumamuistot saattavat aiheuttaa myöhemmin häiritseviä oireita, kuten pelkotiloja ja takaumia.

Traumaattinen kokemus aiheuttaa häiriön autonomiseen hermostoon ja hankaloittaa kykyä säädellä vireystiloja ja tunteita. Traumatisoitunut menettää usein tunteen elämänhallinnastaan ja oireilee tyypillisesti muun muassa tunne- ja impulssisäätelyn ongelmilla, itsetuhoisuudella ja korostuneella riskinotolla. Traumatisoituneen henkilön käsitykseen itsestä liittyy usein syyllisyyttä ja häpeää sekä kokemus siitä, ettei kukaan voi ymmärtää. Terve ihminen yleensä uskoo, että maailma on hyvä, elämä on tarkoituksenmukaista ja ihmiset ovat arvokkaita. Traumaattinen tapahtuma voi murskata ihmisen uskomusjärjestelmän ja johtaa persoonallisuuden muutokseen, epäluottamukseen ja epätoivoon. Traumatisoitumiseen vaikuttavat monet seikat, kuten se, miten tapahtumista selvittiin, miten tapahtumat tallentuivat muistiin, yksilön biologinen tunteiden kokemisen herkkyys, psyykkinen integraatiokyky sekä sosiaalinen tuki tai sen puute.

Käypä hoito -suosituksen (2014) mukaan pitkäkestoisen PTSD:n ensisijaisena hoitona on psykoterapia (mm. traumakeskeinen käyttäytymispsykoterapia ja kognitiivinen käyttäytymisterapia). Toissijaisena hoitona on lääkitys SSRI-tyyppisillä masennuslääkkeillä tai psykoterapian ja lääkityksen yhdistelmä.

Traumaperäisen stressin hoidossa hyödynnetään selviytymiskeinojen ja taitojen harjoittelua (stressin hallintakeinojen harjoittelu, Stress Inoculation Training, SIT), altistusta, kognitiivista uudelleen muotoilua ajankohtaisista ja traumakokemuksiin liittyvistä ajatuksista, rentoutusharjoituksia sekä näiden yhdistelmiä. Altistustekniikat ovat keskeinen osa traumaperäisen stressin hoitoa. Altistuksessa asiakasta altistetaan toistuvasti, mutta turvallisesti tilanteille/muistoille/mielikuville, jotka herättävät ahdistuneisuutta, kunnes ahdistuneisuus laantuu. Altistuksissa voidaan hyödyntää myös uudelleen muotoilua (IRRT, Imagery Rescripting & Reprocessing Therapy), millä helpotetaan traumaperäisen stressin oireita sekä muokataan traumaan liittyviä mielikuvia, uskomuksia ja skeemoja. Altistus tapahtuu useimmiten mielikuvituksessa kuvaamalla tapahtumaa tarkasti ja yksityiskohtaisesti yhä uudelleen tai videoiden, valokuvien ja tekstien avulla. Mielikuva-altistusten lisäksi altistuksia tehdään usein myös ahdistusta herättävissä tilanteissa, jos se on tarkoituksenmukaista ja mahdollista. Mikäli henkilö on kokenut kertaluonteisen traumaattisen tapahtuman (1-tyypin trauma), niin hoidossa pelkkä altistus on usein tehokas hoitomuoto. Kompleksisimpien traumojen (toistuvia traumaattisia kokemuksia) hoidoissa yhdistelmä altistusta, kognitiivista terapiaa sekä tunteiden sieto- ja säätelytaitojen harjoitteita toimii usein parhaiten.

Lähteet:

  • Käypä hoito -suositus (2014). Traumaperäinen stressihäiriö. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä
  • Resick, P. A., Monson, C. M. & Rizvi, S. L. (2008). Posttraumatic Stress Disorder. Teoksessa D. H. Barlow. Clinical Handbook of Psychological Disorders. A Step-by-step Treatment Manual. (4. painos). (s. 65 – 122). New York: The Guilford Press.
  • Tuomisto, M. T. & Lappalainen, R. (2012). Kognitiivinen käyttäytymisterapia. Teoksessa: M. O. Huttunen & H. Kalska (toim.) (s. 80 – 102). Psykoterapiat. Helsinki: Duodecim.
  • Huttunen, M. O. (2009). Alkusanat suomalaiseen laitokseen. Teoksessa van der Hart, O.; Nijenhuis, E. & Steele, K. Vainottu mieli: Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Traumaterapiakeskus.
  • Leikola, A. (2014). Katkennut totuus. Traumatutkielma. Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia. Espoo: PROMETHEUS kustannus Oy.
  • Leikola, A. (2015). Traumapsykoterapiat. Persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation malli. Teoksessa Matti O. Huttunen & Hely Kalska (toim.) Psykoterapiat. Riika: Livonia Print, 144–150.